The future lies before you, like paths of pure white snow

Sunnuntaina Rumosta tuli puolitoistavuotias. Se on merkittävä rajapyykki, sillä sehän tarkoittaa agikisaiän saavuttamista. Myös junioriluokan näyttelyt ovat historiaa.

Ekat viralliset häämöttävät vain päivien päässä ja niihin valmistautumisemme ei ole suoranaisesti mennyt ihan niin kuin piti. Tilannehan oli se, että meillä oli laskelmieni mukaan vain pari mahista käydä Ojangossa hiomassa kontakteja ja muita vähemmän lahjakkaasti toimivia juttuja. Viime sunnuntai oli yksi niistä, mutta olin kipeänä. Eilen tiistaina oli toinen ja ihan vihoviimeinen sauma rynnätä Ojankoon vääntämään. Olin edelleen jossain määrin kipeä, mutta agility ennen kaikkea.

Ja niistä treeneistä ei sitten tullut mitään. Kaikkialla oli kymmensenttinen lumikerros mikä nyt ei sinänsä haitannut juurikaan, parempi se on kuin jäätynyt kentänpohja. Vaan se alkoi haitata kontakteilla kun lumi pakkautui kivaksi liukumäeksi. Sitten kaavin lunta pois parhaani mukaan, alastulot olivat edelleen liukkaat. Rumo liukui kontakteja alas, eli ei todellakaan saatu tehtyä sellaista harjoitusta kuin olisi ehdottomasti tarvinnut...

Vakaa aikomukseni oli harkata keppien sisäänmenoa kovasta vauhdista suorilla linjoilla, se kun todennäköisesti on ykkösissä edessä. Ei onnistunut, Rumo ei osannut pujotella vaikka sen laittoi sisään puolen metrin päästä kepukoita. Aina joku väli jäi tekemättä. Johtuiko se sitten lumesta vai mistä, en tiedä, mutta mikään turhan luottavainen voittajafiilis ei ainakaan päässyt syntymään.

Huomenna mennään Kivistöön valmentautumaan, siellä pääsee ehkä pikkasen radantekemisen sivussa katsomaan miten ne kontaktit & kepit kulkevat. Toivottavasti edes jotenkin, torstain jälkeen seuraava liitely tapahtuu sitten kisoissa.

Loppuun vielä 18-kuisen poseeraus:

I can see your halo

Voisin vaikka kerrankin postailla treeneistä tosi lyhyesti ja ytimekkäästi. Katsotaan miten käy.

Eilisilta sujahti perinteisesti Kivistössä vääntäessä agia. Rurrella ei ollut ihan samanlainen tykityspäivä kuin viime viikolla, kenties armottoman lumessa kaahaamisen takia. Alkuun toimi kuitenkin hienosti kuten Rumpe nyt yleensä.

Tehtiin melko vaikeassa kohdassa parit takaleikat varsin onnistuneesti. Kuulemma meidän takaleikkataktiikka ei ole useimmilla toiminut (koko viikon sama rata kaikilla koulutettavilla, joten kaipa niitä muita on jokunen ollutkin), mutta Rumo se vaan jostain syystä hallitsee tuon leikkauspolitiikan. Tai siis osaa juosta juuri sinne minne pitää kun ohjaaja poukkoaa puolelta toiselle. Suorasta putkesta piti saada tosi tehokkaasti käännettyä tiukkaan oikealle hypylle ja ennen hyppyä leikka, sitten kaarros vasemmalle hypylle ja taas leikka. Mikäli putkesta tulo meni pitkäksi, homma oli auttamatta palasina, mutta keuhkoista irtosi riittävällä volyymilla jotain tyyliin "RUMO TÄNNE!" ja saatiin väännettyä leikat tosi hyvin.

Puomin alastulo oli kanssa tosi hieno kun pääsin edistämään sinne ja tiuskimaan keepien korvaan sopivalla äkäisyysasteella.
Loppuvaiheessa etenkin keppien jauhaminen vähän väsytti pikkukoiraa, kepit ovat edelleen vähän sellainen este että ne alkavat kyllästyttää helposti jos ei heti mene puhtaasti. Mutta olihan se nyt muuten oikein mallikas. Ohjaaja oli paikoitellen hitusen turhan pihalla ja Rumon vajaampi draivi (vai kumman se sitten alunperin olikin) vaikutti ohjaamiseen. Sitä ollaan jotenkin niin symbioosissa, aina samalla fiiliksellä radalla. Kun kykenisi paikantamaan kumpi aina aloittaa...

Olihan tämä nyt melkein lyhyt ja ytimekäs postaus.

The first fall of snow is not only an event, it is a magical event

Miten osaisin mä olla niin kuin nuo muut

Eilen Rumo ja Masi pääsivät Ojankoon treenailemaan, koitan nyt pikkasen testailla meneekö Masin aivosto treenistä kuinka sekaisin. Toistaiseksi näyttää hyvältä, Simppa Silkkiapina on ollut suorastaan rauhallinen treenien jälkeen eikä kipittänyt ympäriinsä läähättäen kuten ennen.

Masi teki paria radanpätkää ja ihmeen hyvin tekikin ottaen kuukausikaupalla kestäneen treenitauon huomioon. Vähän se kyllä sinkoili holtittomasti ja kartturi oli pikkasen hukassa vauhtispanielin kanssa kun on vähän toisenlaiseen menopeliin päässyt tottumaan. Mutta hyviä pätkiä saatiin tehtyä.
Masi vaan on niin lyhytjänteinen, että pienen pienikin ohjaajan herpaannus saa aikaan koiran täydellisen henkisen katoamisen. Se on nanosekunnissa jossain parin metrin päässä kiivaasti haistelemassa ohjaajan lakatessa huitomasta ja huutamasta. Sitten pitää vähän huitoa ja huutaa lisää ja piski on taas kartalla.

Rumo teki samoja pätkiä, joissa parit takaakierrot aiheuttivat lieviä ehtimisongelmia. Ohjaajalle, koiralla ei koskaan ole minkäänlaisia ongelmia tässä asiassa.
Enimmäkseen kuitenkin keskityttiin - nyt ette ikinä arvaa - kontakteihin. Käyvätköhän meidän agipostaukset vähän tylsiksi? Samapa tuo, en minä tätä blogia lue. :D
Puomilla päädyttiin jännään pakko-saada-valmiiksi-ennen-kisoja-hätäratkaisuun. "RU KSSSHH"-käskyllä aikaansain oikein hienon semijarrutuksen, juuri sellaisen millä osuu nätisti alastulolle. Tosin toistaiseksi se vaatii sen, että olen siinä alastulon kohdalla silmä kovana tarkkailemassa pienen otuksen toimia.
Joko siis opettelen juoksemaan puomin matkan alle kahteen sekuntiin tai sitten opetan suorituksen itsenäisemmäksi. Vaihtoehto b on se mihin nyt tähdätään, ensimmäisessä on jo lievän epätoivon ikävä kalskahdus.
Tietysti ainahan voi viimeisenä hätäratkaisuna yrittää hidastaa keepien vauhdikasta kulkua puomilla jotta itse ehtii perässä (tai edistää puomille, mutta se ei ole ihan joka radalla mahdollista), mutta sehän on luonnollisesti aivan viimeinen oljenkorsi. Vaikka hitusen myönnyn hidastamaan itse alastulolla, en mihinkään turhaan kuhnailuun halua silti käyttää aikaa. Nopeus ensin, virheettömyys vasta sitten.

Vähän ikävämpiin juttuihin, taas Makkoseen liittyen... Korvatulehdus on jo selätetty, mutta eihän se nyt riitä. Huomasin tänään sängyllä loikoavaa Masia rapsutellessani, että kumartuessani liian lähelle Masi alkoi murista. Tajusin sen tehneen sitä jo joskus aiemmin, kun pienesti melkein painaa, Masi ei tykkää ja murisee. Aiemmin sivuutin sen jonain Masin kummallisuutena, milloinpa siitä ei oppisi jotain uutta. Masi ahdistuu monesta asiasta, ehkä tästäkin? Vaan nyt kyllä epäilyttää, että onkohan se jostain kohtaa kipeä.

Masi kun ei koskaan murise kenellekään on ehkä maailman kiltein (ja hellyydenkipein), että tuntuisi oudolta jos se vaan ei haluaisi ihmisiä lähelle... Ja muutenkin tarkemmin ajateltuna tuntuu oudolta että se uskaltaisi mulle murista muuten kuin kivun takia. Voi äh! Pieni ihana Masi, miksei se saisi olla niinkuin normaalit koirat? Miksi Masin pitää olla se reppana, joka on jatkuvasti jostain kohtaa kipeänä ja päästäänkin sekaisin?
Ei ole reilua ei. Nyt tarkkaillaan ja tutkitaan, jos vaikka löytyisi syy murinoille.

Impossible only means that you haven't found the solution yet

Tänään oli varsin agilitypitoinen päivä. Aamulla suunnattiin Purinalle seuraamaan sprinkkujen rotumestaruuksia (ja kuvailemaan tietysti, köyhänlaisen ja kämälaatuisen kuvasadon laitan esille heti kun jaksan), maxi ykköset tuli katsastettua ja sitten pitikin lähteä Ojankoon treenaamaan.

Kaikki pojat pääsivät mukaan ja kai se kisojen seuraaminen jotenkin sekoitti päätä, kaikki pojat nimittäin pääsivät myös radalle. Se on aina petollista (tai siis innostavaa) olla katsomassa kisoja ilman että pääsee itse kisaamaan.

Epun kanssa muka vähän tokoiltiin eka, tehtiin hyppy pari kertaa ja vähän seurailtiin. Nyt hyppy meni taas rutiinilla joskus silloin *köh* hieman kauan sitten kun viimeksi jaksoin Ojangossa asti tokoilla oli hyppy vähän ihmeellinen.
Sitten spanielipojat kuitenkin pääsivät agilitaamaan, ja ai että miten innostuneita kahjottimet olivatkaan!

Masi vonkui loikki huusi riehui juoksi radalleradalleradalle mennäänmennäänmennäääääään. Se oli hämmästyttävän toimiva, ottaen huomioon ettei mokoma otus ole nähnyt esteitä muistaakseni sitten kesän. Itse asiassa Masi ei tainnut tehdä missään kohtaan virheen virhettä, tehtiin pari kertaa radanpätkää täysin puhtaasti, nopeasti ja siististi ja jotain keppivenkoiluakin otettiin. Masi oli ihan paras. Melkein liiankin hyvä pelkkään sunnuntaiharrasteluun, mutta kun se pää hajoaa sitten kuitenkin enemmällä treenillä ja kisaamisella... Äh!

Eppu oli sellainen perusmenijä, niinkuin Eppu aina (paitsi kisaradoilla keksiessään jotain viihdykettä yleisölle). Eppu tekee iloisesti ja kovin yritteliäästi, mutta kun se reppana on niin hidas! Kelpiemenoon tottuneena Epun ohjaaminen on melko tylsääkin, kun sitä saa odotella ja mitään ei tarvitse tehdä, vaikka Eppu ei ole mikään tasaisin automaattijuna vaan melkoisen tarkka ohjauksesta. Mutta kun on päässyt tottumaan vielä tarkemman ja huomattavasti nopeamman menijän ohjaamiseen on se pieni tappijalka-Eppu vähän turhan simppeli.

Epulla kun on jännä taipumus pamauttaa iso päänsä vähän kaikkialle (testattuja mm. kylpyamme, ulko-ovi, minun otsa, keittiön laatikosto...), tällä kertaa se pamahti A:han. Epulle tuli niin hirmuinen kiire, että siinä kävi kuten suunnilleen joka kerta kun Epulla on hirmuinen kiire - Eppu kompuroi ja sitten Eppu törmää. Onneksi Eppu on hyvin harvoin hirmuisen kiireinen. Mutta kovasti taas pamahti, Epen kallo aikaansaa aina melkoisen ääniefektin törmätessään johonkin. Sitten mentiin jonkinlaista mielenkiintoista kylkimyyryä A:n harjalle, sieltä lähti taas homma kulkemaan. Eppu tuskin huomasi mitään törmäyksiä, jatketaas nyt tätä rataa.

Rumo ahkeroi luonnollisesti ikuisuusongelmamme (kyllä, se alkaa vahvasti tuntua siltä) puomin kanssa. Naksuttelin oikeita suorituksia ja muka järjestin systeemit siten, ettei Rumo pääse loikkimaan. Juu niin vissiin, sieltähän se roiski kuitenkin. Enemmistö suorituksista oli kyllä puhtaita, mutta tuntuu ettei tämä etene mihinkään... Ollaan ihan samassa tilanteessa kuin missä oltiin ööm... puoli vuotta sitten? Välissä Rumo muka osasi oikean suorituksen, mutta en tiedä mitkä muutoksen tuulet siellä aivoissa sitten puhalsivat.
No mutta, kyllä tämä nyt taistellaan valmiiksi ekoihin kisoihin. Kolmisen treenikertaa jäljellä, siinä ajassa pitäisi saada aikaan se mikä ei onnistunut kunnolla edes puolessa vuodessa?
Otamme sen haasteena.

I feel the need, the need for speed

Torstai-iltana oltiin tietysti agitreeneissä, ja hyvät treenit olikin! Rumo ei jänskäillyt yhtään samalla lailla kuin aiemmin, lienee ovikammo lieventynyt. Hieno homma. :) Sain siihen jotain otetta ennen omaa vuoroa ja radalle oli hieman helpompi mennä, kun koira ei hiippaile pitkin seinustoja...

Rumo teki iloisesti töitä ja oli supertaitava - taas kerran. Suunnittelin ohjauksen äärimmäisen takaleikkavoittoiseksi, kun ollaan saatu neuvo että tee niitä leikkoja kun ne toimii Rumon kanssa niin älyttömän hyvin. Hankalammatkin kierrätykset leikaten ja vaikka mitkä kuviot toimivat hienosti. Keinulla vähän jumiteltiin ja alastulo meni pikkasen sinnepäin, muuten kaikki saatiin toimimaan tosi hyvin. Lopuksi mentiin ekaa kertaa suunnilleen puhtaasti koko rata (joka oli 29 esteen pläjäys, eli ei mikään lyhyt ratkaisu..), lopussa vaan hiomisen aiheuttama väsymys alkoi näkyä ja Rumo ei lähtenytkään hypylle siten miten oletin sen lähtevän - tai miten se meni aiemmilla kerroilla - ja siitä tuli kielto.
Tosi kivat treenit oli, nyt odotellaan positiivisin fiiliksin kisoja parin viikon päästä. Kontakteja tosin pitää ehtiä hioa runsain mitoin, mutta eiköhän ne saada toimimaan.

Tähän väliin vähän kalenteripäivitystä, ne kauan odotetut ensimmäiset viralliset ovat siis 14.11 Varkaudessa, kahden startin kisat.

Sitten tähän päivään, antaa kuvien kertoa...








"POIS TIELTÄ RISUT, MÄNNYNKÄVYT JA MASIT, EPPU OTTAA PALLON KIINNI!"

There is really no such thing as bad weather, only different kinds of good weather

Tuossa hetki sitten olin vielä aivan äärimmäisen märkä, samoin Rumo. Ojangossa satoi varsin reilusti, vaikka lähtiessä kotoa vaan pikkasen tihutti.

Koiraharrastajahan ei mitään säätä hätkähdä, satakoot vaikka marsuja (kunhan ovat perusluonteeltaan ystävällisiä eivätkä kauheasti kopsahtele rataa suorittavan ohjaajan/koiran niskaan), joten ei se sade sinänsä haitannut.
Rumo oli pikkasen toista mieltä, vaikka onhan se jo joutunut hyväksymään kaikenlaiset koiranilmat (Rumo itse on varmaan kissa, ainakin joku pikkupoika kerran oli siitä täysin vakuuttunut - "Äiti, kato! Kaksi koiraa ja kissa!"). Muuten sade ei hirveästi tekemistä häirinnyt, "mutta siis pitääkö mun ihan oikeasti pujotella jossain järvessä?" Joo, pitää. Hienohelma sai tyytyä kohtaloonsa ja suostui lopulta kepittämään lätäkössä.

Puomia tehtiin nyt vihdoin sen naksuttimen kanssa ja otettiin apuvälineistöä estämään loikkimista. Tehdään nyt mieluummin vähän varman päälle kuin räiskitään virheellisiä suorituksia. Viikonloppuna pitää varmaan ehtiä kunnon puomisulkeisiin tehotreenaamaan alastuloa niin paljon että melkein alkaa kyllästyttää. Mutta vain melkein, pitäähän sen pysyä maailman parhaana juttuja.

Keinun ja A:n kontakteja tehtiin myös ja etenkin keinu oli tosi hieno. Muutenkin Rumolla oli hyvä vire koko ajan päällä ja homma toimi oikein loistavasti. Rurre jopa istui joka ikinen kerta ekalla käskyllä (no hei, melkoinen saavutus), pikkuotuksella kun on ollut mielipide, että tämä lähdössä istuskelu muuten on tosi typerää.